18.3.2012

Sadepäivän puuhakirja

La 18.3.2012

Kirjahyllyssäni on mutamia askartelu- ja puuhakirjoja. Tämä Sadepäivän puuhakirja on yksi kivoimmista monipuolisuutensa takia. Se on tyttäreni Jasminen kirjoja ja olen säilyttänyt sen, koska siitä on iloa aikuisellekin. Sen tehtävät soveltuvat ohjattuina kaikenikäisille lapsille eikä yläikärajaa ole. Vauvankin kanssa kirjaa voi katsella, koska siinä on hienoja värikuvia ja kirja on kooltaan iso. Se on suurempi kuin A4.
Se on Kustannus-Mäkelä Oy:n tuotantoa vuodelta 1996. Tekijä on Angela Wilkes ja suomennos on Virpi Vainikaisen. Kirja on DK-kirjoja, ADorling Kindersley Book, alkuteos on nimeltään The Fantastic Rainy Day Book ja kirjaa on ollut tekemässä useita henkilöitä valokuvaajasta taittajaan ja tekstinsuunnittelijaan, vaikka Wilkes onkin kaikkien ideoitten ja töitten varsinainen tekijä. Ohjeiden värikuvat tekevät kirjasta todella kiinnostavan.


Kaikki ohjeet ovat erinomaisten kuvien avulla saatu eritäin houkutteleviksi ja helponnäköisiksi. Osa onkin helppo toteuttaa näiden opastusten avulla. Ohjeita on sangen monenlaisia: leipomisesta kukkien kasvattamiseen, kasvomaalauksesta kaleidoskoopin tekemiseen, yhteensä yli 60 ideaa.







































Näin pääsiäistä odotellessa voisi kirjasta ottaa vaikka pääsiäispupun tekemisen työn alle. Lasten kanssa sen tekeminen on mukavaa, mutta aikuinenkin voisi tuon pupun valmistaa vaikkapa tuliaislahjaksi, jos on pääsiäisen aikaan vierailulle menossa tai sitten ihan vain lahjaksi jollekin pikkutenavalle.
Kirjan takana on useita kaavoja, mm. pupun kaava, joka sopii myös räsynuken kaavaksi.



Angela Wilkes on testannut nämä ohjeet omien lastensa kanssa ja kirjoittanut yli 30 kirjaa. Kannesta löytyvät sanat: Askartele * Maalaa * Leivo * Rakenna * Ompele * Viljele. Todella mielenkiintoinen kirja aikuisellekin.

6.3.2012

Päivän kirjailija: Gabriel García Márquez

Ti 6.3.2012
Wikipedia
Tasan 85 vuotta täyttää tänään kolumbialainen nobelkirjailija Gabriel García Márquez. Mies syntyi Kolumbiassa 6.3.1927 ja on paitsi kirjailija myös poliittinen aktivisti ja toimittaja. Kotimaassaan hänet tunnetaan lempinimellä "Gabo". Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1982.  
Hänen pääteoksensa on kirja nimeltä Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad) , joka ilmestyi 1967. Se on käännetty 35 kielelle, ja sitä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Se luetaan yhdeksi latinalaisen Amerikan kirjallisuuden klassikoksi.

Tämän kirjan lukemista muistan odotelleeni pitkään. Tuona pitkänä odotteluaikana ehdin jo romantisoida kirjan mielessäni niin, että kun vihdoin sain kirjan käsiini ja luin sen, petyin.
Kirja kertoo tarinan Buendían suvusta, sen seitsemän sukupolven kukoistuksesta ja tuhosta. Se on hyvin vertauskuvallinen ja sen katsotaan tiivistävän Kolumbian tai koko latinalaisen Amerikan historian sotineen, vallankaappauksineen, banaaniplantaaseineen ja työläisten joukkomurhineen. Wikipedia
Kirja pitää kyllä lukijan otteessaan. Jälkimaku on kuitenkin epämiellyttävä. Hyvin kirjoitettu, mutta ihan sairasta tekstiä jollain lailla.  Sukurutsausta.
Itse kirjan nimi on erittäin kiinnostava. Odotin kuitenkin sisällöltä jotain muuta. Kirja on siis poliittinen ja vertauskuvallinen. Kertoo varmaan paljon sille, joka tuntee tuon poliittisen taustan. Minulle kirja ei antanut paljon mitään. Laitoin kirjan jo vuosia sitten eli 10.5.2005 Bookgrossingin (linkki suomalaiseen foorumiin) kautta kiertoon.
Luin kirjan tosiaan jo vuosia sitten eikä minulla ole minkäänlaista kiinnostusta lukea sitä uudestaan.

WSOY kirjaesittely on täällä (http://wsoy.fi/yk/products/show/17773 )

Minulla on ollut lukupöydällä jo pitkään Márquezin toinen kirja: Rakkautta koleran aikaan. (El amor en los tiempos del cólera, 1985.) Saa nähdä, milloin ehdin lukea sen.

Eila Jaatinen: Nainen Euroopan reunalta

Ti 6.3.2012

Tutustuin Eila Jaatiseen vuosia sitten. Silloin luin hänen nuoruutensa tarinan kirjasta Silmien takana tuuli. Se oli joskus 70-luvulla. Kirja on luultavasti maalla olevien kirjojeni joukossa.

Sittemmin Eilalta ilmestyi monta muutakin kirjaa.

Vuosiin ei tullut pidettyä yhteyttä ja viime vuosien  uudistunut tuttavuuskin jäi vain Facebook-tasolle.  Kun viimeksi tapasin hänet ohimennen, hän kertoi näkönsä heikenneen niin, ettei voinut enää käyttää Facebookiakaan. En kuitenkaan tajunnut hänen terveytensä täysin romahtaneen. Oli yllättävää saada tieto hänen 26.2.2012 tapahtuneesta kuolemastaan. Hän oli kuollessaan 59-vuotias.

Eila Jaatinen kirjoitti myös moniin lehtiin, kirkollisista lehdistä muun muassa Kotimaahan, Esseen, Kirkko ja kaupunki -lehteen ja Vantaan Lauriin. Kotimaan kolumnistina hän oli 1980-1985 ja sitten Kirjapajan kustannustoimittajana 1986-1992. 
Eila Jaatinen  perusti yhdessä Tertti Lappalaisen kanssa Lastenmaa-lehden. Hän toimi sen päätoimittajana vuonna 1988-1992. Kirjastopalvelun kriitikkopalkinnon hän sai vuonna 1995.
Luulen, että raskain isku hänen elämässään oli Sakari-pojan itsemurha lokakuussa 2004. Tästä murheesta syntyi myös kirja Äläkä sure, Sakari, Katharos Oy 2009. Muita Eilan kirjoja ovat muunmuassa Reppuli ja kaverit sekä ILOISET KILOT – Totta ja tarua tuhdeista tytöistä. Hän on myös suomentanut muutamia kirjoja.

Tässä linkki Eila Jaatisen Kotimaa-lehden kolumneihin.

Saatuani tiedon Eilan kuolemasta otin esiin yhden hänen kirjoistaan: Nainen Euroopan reunalta. Se on Kirjapajan julkaisuja vuodelta 1991. Selasin kirjaa kuten joskus aikaisemminkin. Ankeutta ja surullisia tekstejä. En saa nyt otetta niihin.
Harmittaa, etten tiedä, missä ovat  muut omistamani Eilan kirjoittamat kirjat. Ehkä ne ovat jo maalle viedyissä muuttolaatikoissa. Joka tapauksessa ne eivät ole minulla nyt täällä. Siksi laitan linkin Eilan viimeiseen kolumniin Amaryllis Vantaan Laurissa ja lainaan sen nyt tähänkin:

Sain amarylliksen ja laitoin sen vähävaloiselle keittiön pöydälle. Kun aamulla menin katsomaan sitä, sen kalpea ja jäykkä varsi oli saanut hiukan punerrusta.
Ensin amaryllis oli kuin kiveä, monoliitti. Sitä katsoessa ei jaksanut uskoa näkymättömään kauneuteen.
Meidän tuntosarvemme harjaantuvat elämässä usein juuri tähän. Suurin osa kauneuden, ilon ja valon koodeista vain viittaa johonkin mahdolliseen, tulevaan. Arki ei ole laajakangaselokuva, jossa värit ja äänet hyökyvät jatkuvalla volyymilla.
Kolmen päivän ajan seurasin lumoutuneena, millä voimalla kasvi työnsi verenpunaista, loistavaa kukkaa nupustaan. Sen olisi voinut nähdä tapahtuvan — niin kuin kovasti nopeutetulla filmillä. Harmaassa talven valossa kukka ponnisteli kuin synnyttäjä voitonvarmana, täynnä vimmaa. Täältä tullaan, elämä!
Niin häikäise maallinen katseeni, sinä lyhtyjen lyhty! Riemusta kasvat tähän niukkaan valoon. Riemu kannatelkoon meitä kanssasi.
Eila Jaatinen