Näytetään tekstit, joissa on tunniste paljastuskirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste paljastuskirjat. Näytä kaikki tekstit

7.2.2012

Taiteilijaelämää à la Henrik Tikkanen

Ti 7.2.2012

Flunssaisena ei oikein jaksa keskittyä tiiliskiviromaaneihin. Luettavan kirjan pitää myös olla sen verran mielenkiintoinen, että sen avulla oma kuumeinen tai muuten surkea olo ainakin jollakin tavoin jää taka-alalle, jollei jopa unohdu. Minulla on sairauslomaa torstaihin saakka, tänään ollaan jo voiton puolella eli ylihuomenna taas työmaalle.

Henrik Tikkasen pienoisromaani Yrjökatu vaikutti juuri sopivalta tähän mielentilaani. Selaan tavallisesti ensimmäiseksi, paljonko kirjassa on sivuja. Olen vapaaehtoiseti ja pakosta lukenut elämässäni niin paljon kirjoja, että katson kirjan ansioiksi kaksi asiaa: ei liikaa sivuja ja riittävän iso tekstikoko. Pienellä präntätty kirja = piilosivuja suhteettomasti enemmän kuin numerot näyttävät! ;D

Tietysti itse kirjan pitää sisällöltäänkin olla kiinnostava.

Kirjani Yrjökatu on painettu 1980, se on WSOY:n kirjoja, 2. painos, ruotsinkielinen alkuteos on nimeltään Georgsgatan. Sangen sujuva suomennos on Kyllikki Härkäpään. Sivuja on noin 140 ja tekstin pistekoko ehkä peräti 14, ainakin 12.
Kirja on kirjaston poistokirjoja, joten se on päällystetty läpinäkyvällä hieman kellastuneella muovilla, joka on selästä paikoin puhkikulunut. Muuten kyllä suht siisti muutamia lippusia ja leimoja lukuunottamatta. Joku on ehtinyt etulehdelle oman nimensäkin kirjoittamaan, mutta se oli sutattu piiloon. Ostin Yrjökadun pienen kirjapinon kylkiäisenä tutusta divarista, joten en tiedä, paljonko sen hinnaksi loppujen lopuksi jäi.

Kannessa on pienen pienenä yksi Tikkasen piirros, joista hänet paremmin tunnenkin kuin kirjoittamistaan kirjoista. Kansi on kokonaan mustavalkoinen. Typografia on Carl Henningin.

Yleensä en osta kirjaston poistokirjoja, jolleivat ne ole todella hyväkuntoisia tai sitten erittäin mielenkiintoisia ja harvoin vastaanosuvia. Tämä kirja oli seikkaillut kirjastosta divariin asti. En ole aikaisemmin lukenut Henrik Tikkaselta mitään, enkä nähnytkään hänen kirjojaan palkon missään, joten siksi se lähti divarista mukaan.

Yrjökatu on Tikkasen osoitetrilogian toiseksi viimeinen teos. Aikaisempia osia on kolme. Ne ovat erillisiä teoksia, joten niiden lukemisjärjestyksellä ei ole merkitystä, vaikka ne ovat elämäkerrallisia muistelmateoksia ja ilmestyneet kronologisessa järjestyksessä: Kulosaarentie 8 (1975), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977). Myöhemmin sarjassa ilmestyivät vielä Yrjökatu (1980) - siis tämä teos, jonka nyt luin – ja Henrikinkatu (1982).

Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa on perinteenä tunnustuskirjallisuus, jota nämä Tikkasen osoitekirjatkin edustavat.

Wikipediasta luin, että Tikkanen harrastaa ironiaa ja sarkasmia. Ilmeisesti Yrjönkadussa on sitten paljon noita piirteitä. Minusta Tikkasen teksti on jollakin tavalla myös humoristista, jotain mustan huumorin ja itseironian sekoitusta, jolla hän jotenkin korjaa pisteet kotiin ja saa asiat näyttämään hänen omalta kannaltaan ymmärrettäviltä, jopa myönteisiltä joskus. Kyllä hän melkoisesti kuitenkin ruoskii itseään. Sivustakatsojan silmin on todettava, että useimmiten ihan syystä. Voisi sanoa: nauraa pilkallisesti itselleen ja saa siten kuitenkin sympatiapisteitä lukijalta.

Tikkanen oli vuoden verran äitiäni vanhempi, syntyperäinen helsinkiläinen ja kuului suomenruotsalaiseen sivistyneistöön. Isä oli arkkitehti ja olympiamitalisti. Kirjassaan Tikkanen käyttää mainitsemistaan tunnetuista henkilöistä heidän oikeita nimiään. Presidentti on kirjassa kuitenkin pelkästään presidentti, koska tuolloin Suomessa oli vain yksi henkilö, joka oli presidentti. Tikkanen kertoo presidentin mieliinpainuvasta käynnistä näyttelyssään Amos Anderssonin museossa: Koko Yrjökatu oli silloin suljettu ja vartioitu aina Hotelli Torniin saakka.

Yrjönkatu on kirja, jonka voisin lukea joskus toisenkin kerran, jos se ei pohjimmiltaan olisi niin synkkä ja surullinen. Se on hyvin kirjoitettu, Tikkanen suomii itseään monin paikoin kovin sanoin ja vyöryttää jopa tyttärensä sairastumisen omaksi syykseen. Rakkautta vaimoonsa hän toistelee läpi kirjan kuin uskotellakseen sitä itselleen tai kirjansa kautta vaimolleen. Kirjan alussa selvinnyt vakava sairaus on läpi teoksen taustahaamuna lisäämässä ahdistuksen määrää jopa paikoin kestämättömäksi, vaikka Tikkanen kuittaakin kaiken hirtehishuumorilla.

Kannattaa lukea ainakin tämä sarjan osa.

Naiselle tämä kirja on yllättävä tirkistysreikä miehen sieluun. Kaikkea mies ei voi tässä kirjassakaan valehdella. Alkaa tosiaan tajuta, että miesten aivot selvästikin ovat yhtä pelkkää suoraa putkea naisten tippaleipäaivoihin verrattuna. ;)




3.10.2011

Luinpa kirjan!

Ma 3.10.2011
Tämän kirjan kohdalla on pakko sanoa: Luinpa kirjan! Niin rohkea ja paljastava tuo kirja on, Sofi Oksasen Stalinin lehmät.

Sivuja kirjassa on 478, siis melkein 500. Oikeastaan se onkin kirjan lähes ainoa heikkous. En usko, että sisältö olisi kärsinyt, jos paikoin, ehkä Annan tarinasta olisi jätetty lause sieltä, virke täältä joissain kohdin pois. Sillä kyllä tämänkin kirjan kohdalla, niin kiinnostavana kuin sitä silti pidinkin, monta kertaa huokailin ja kääntelin sivuja laskeskellen paljonko vielä on jäljellä, ennen kuin kirja on lopussa.

Sisällössä on yhtäläisyyksiä jo ajat sitten lukemaani Puhdistukseen, eikä ihme, koska siinä on samoja asioita Eestin historian synkistä vaiheista, joista ei ole syytä vaieta.

Bulimia synkistää vielä lisää kirjan sisältöä. En kyllä oikein tajua, mikä siinä on niin feminististä, että kirjan takakannessa sitä mainostetaan oikein feministiseksi kulttikirjaksi. Mikä on siinä nimenomaan feminististä?
Asiat ovat synkkiä, mutta Sofi Oksanen osaa kirjoittaa niin kiinnostavasti, että synkkyys ei korostu liikaa. Kirjan tekstissä on jotain viattoman rehellistä ja aitoa, siinä ei ole vihaa, vaikka käsitellään raskaita asioita. Joskus ilmaisussa on näkevinään miltei salattua huumoria, kun asiat sanotaan, niin kuin ne ovat. Mustaa huumoriakin?

En ole itse aikaisemmin tiennyt syömishäiriöistä paljoakaan, anoreksiasta jonkin verran, mutta bulimia on ollut minulle täysin tuntematon ongelma. Nyt sitä luin tästä kirjasta ihan oksentamisen rajoille, sillä bulimian oppikirjasta tämä kyllä myös kävisi.
Anna on kaikkine ongelmineen todella aivan uskomaton, kirjan lopussa suorastaan ihmettelen, ettei viimeisellä sivulla olla jo kuolinvuoteella kaikkien lääkkeiden, alkoholin ja oksentelun takia. Kirja loppuu melko myönteisesti, suorastaan optimistisesti.

Kaikenkaikkiaan silmiä avaava kirja. Eestin asioista olin kyllä aika lailla perillä, vaikka tästä kirjasta tuli ilmi lisää asiaa avartavia seikkoja. Syömishäiriöistäkin ajattelen tämän luettuani aivan uudella tavalla.

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että kirja on hyvä. Kannattaa lukea, vaikka se onkin tiiliskiviromaaniluokkaa.

22.7.2011

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Pe 22.7.2011
Tämä  Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on sellainen vanhanajan nidottu kirja, jonka sivut on sidottu yhteen langalla. Ei kuitenkaan niin vanhanajan kirja, että sivut pitäisi itse aukoa paperiveitsellä. Pokkariksikaan en oikein osaisi tätä nimittää, vaikka kannet ovatkin ohutta kartonkia. Sellaista, mistä lapset aikoinaan leikkasivat paperinukkeja. Irrallinen kansipaperi on pikkuisen nuhruinen, sisus siisti, vaikka parilla kolmella sivulla on alleviivauksia. Se ei minua haittaa, tulee luettua se runo tarkemmin.
Löysin kirjan käydessäni 2.7.2011 Sastamalassa. En kuitenkaan Vanhan kirjallisuuden päivien myyntitiskeiltä, vaan Pukstaavia vastapäätä sijainneelta lähetystyön kirpputorilta. Hintakaan ei päätä huimannut: 0,50 euroa.

Jostain syystä olen aina luullut kirjaa romaaniksi. Vasta nyt sitä tarkastellessani tajusin sen runokirjaksi. Se ei ole missään aikaisemmin tullut vastaani. Olen kyllä kuullut, että se herätti aikanaan kohua, olihan se kirja ilmeisesti Tikkasten avioliitosta ja Henrik Tikkanen, joka tietääkseni kuoli syöpään, oli tunnettu kuvittaja. Kirjailija hän oli myös, vaikka tunnenkin hänet paremmin piirtäjänä.

Kirja on Tammen kustantama ja sen on suomentanut Eila Pennanen. Kirjan julkaisuvuosi on 1978 ja tämä minun kirjani on 2. painos samalta vuodelta. Kirja on omistettu Henrikille ja mustavalkokuvitus on Henrik Tikkasen käsialaa, samoin kannen piirros.
Takannen tekstissä lainataan Pekka Tarkan arvostelua Helsingin Sanomista: "Kirjan otsikko ei ole pelkästään ironinen." - - - "Kahden ihmisen epätoivon dialogissa Märta Tikkanen ampuu nyt runonsa miehen linnoitusta vastaan..."
Kuva suurenee klikkaamalla.

Kirja on minulta jäänyt vain selailun asteelle toistaiseksi. Runot ovat liian ahdistavia. Ja lapsienkin tilanne tuossa kirjassa on liian järkyttävä. Esimerkiksi tuo alleviivattu runo kertoo kymmenvuotiaan pojan maailmasta tuossa perheessä.

Henrik Tikkasen tussipiirrokset elävöittävät kirjaa, jonka tekstejä en tahtoisi uskoa todeksi. Kuinka paljon runoissa on paljastuksia perheen sisältä ja kuinka paljon joittenkin muitten perheiden, en tiedä. Kuinka paljon kirjassa on fiktiota, kuinka paljon totta, en myöskään tiedä, mutta sangen synkkä runokirja se on. Pelkkiä ikäviä asioita runo runon perään.
Tikkasesta on sanottu, että hän on käyttänyt teksteissään paljon omaelämäkerrallisia aineksia.

Märta Tikkanen sai tänä vuonna Valtion kirjallisuustoimikunnan myötämän kirjallisuuden valtionpalkinnon 15 000 euroa teoksestaan Emma ja Uno – rakkautta totta kai.

Märta Tikkanen täytti huhtikuussa 76 vuotta.