Sivuja kirjassa on 478, siis melkein 500. Oikeastaan se onkin kirjan lähes ainoa heikkous. En usko, että sisältö olisi kärsinyt, jos paikoin, ehkä Annan tarinasta olisi jätetty lause sieltä, virke täältä joissain kohdin pois. Sillä kyllä tämänkin kirjan kohdalla, niin kiinnostavana kuin sitä silti pidinkin, monta kertaa huokailin ja kääntelin sivuja laskeskellen paljonko vielä on jäljellä, ennen kuin kirja on lopussa.
Sisällössä on yhtäläisyyksiä jo ajat sitten lukemaani Puhdistukseen, eikä ihme, koska siinä on samoja asioita Eestin historian synkistä vaiheista, joista ei ole syytä vaieta.
Bulimia synkistää vielä lisää kirjan sisältöä. En kyllä oikein tajua, mikä siinä on niin feminististä, että kirjan takakannessa sitä mainostetaan oikein feministiseksi kulttikirjaksi. Mikä on siinä nimenomaan feminististä?
Asiat ovat synkkiä, mutta Sofi Oksanen osaa kirjoittaa niin kiinnostavasti, että synkkyys ei korostu liikaa. Kirjan tekstissä on jotain viattoman rehellistä ja aitoa, siinä ei ole vihaa, vaikka käsitellään raskaita asioita. Joskus ilmaisussa on näkevinään miltei salattua huumoria, kun asiat sanotaan, niin kuin ne ovat. Mustaa huumoriakin?
En ole itse aikaisemmin tiennyt syömishäiriöistä paljoakaan, anoreksiasta jonkin verran, mutta bulimia on ollut minulle täysin tuntematon ongelma. Nyt sitä luin tästä kirjasta ihan oksentamisen rajoille, sillä bulimian oppikirjasta tämä kyllä myös kävisi.
Anna on kaikkine ongelmineen todella aivan uskomaton, kirjan lopussa suorastaan ihmettelen, ettei viimeisellä sivulla olla jo kuolinvuoteella kaikkien lääkkeiden, alkoholin ja oksentelun takia. Kirja loppuu melko myönteisesti, suorastaan optimistisesti.
Kaikenkaikkiaan silmiä avaava kirja. Eestin asioista olin kyllä aika lailla perillä, vaikka tästä kirjasta tuli ilmi lisää asiaa avartavia seikkoja. Syömishäiriöistäkin ajattelen tämän luettuani aivan uudella tavalla.
Kaiken kaikkiaan on sanottava, että kirja on hyvä. Kannattaa lukea, vaikka se onkin tiiliskiviromaaniluokkaa.
