 |
| Kuva kannen suunnittelijan Emmi Kyytsösen sivuilta |
Viime aikoina olen haalinut yöpöydälleni vinon pinon pokkareita ym. luettavaa. Tämä kirja kulki pari päivää mukanani joka paikkaan ja luin sitä bussipysäkillä, ratikkaa odottaessani ja kun muuten sattui sopivasti olemaan aikaa.
Älä lue seuraavaa tekstiä, jos haluat itse lukea kirjan, koska kirjoitan suoraan enkä kaihda mitään juonipaljastuksia tms. ja ehkä et tekstini luettuasi enää haluakaan lukea kirjaa. Toisaalta saatat kyllä halutakin, todetaksesi itse, olenko oikeassa siinä, mitä kirjoitan.
Kiinnostuin kirjasta sen aiheen vuoksi: nuori tyttö sairastaa leukemiaa. Oma tyttäreni oli 16-vuotias sairastuessaan leukemiaan. Ehkä siksi luin kirjan aika intensiivisesti ja itkeskelin paljon, sillä hoitojen kuvaus toi mieleen liian kipeitä asioita.
Puutun ensin yhteen kohtaan, joka toistuu joissakin kirjan esittelyissä – ei itse kirjassa. Jotkut kirjoittavat, että Tessan isä on ylihuolehtivainen, – jaa-a, minun mielestäni hän ei ole mikään ylihuolehtiva, vaan oikea isä, joka rakastaa tytärtään. Jonkunhan on huolehdittava sairaasta alaikäisestä lapsesta. Kirjan äiti taas on epämääräinen, vastuustaan välittämätön naiseläjä, jonka sentään jossain kirjan vaiheessa annetaan löytää äidinkin ominaisuuksia itsestään.
Kirjassa on jonkinlainen realistisuuden tuntu, koko kirja on läpikotaisin aika ikävää luettavaa, ei vain tytön sairauden takia, vaan sen toivottomuuden takia, joka siinä on rivien välissä. Siinä eletään muka jossain mielikuvituksen tähdittämässä maailmassa, mutta useimmat asiat ovat synkkien värien tahrimia. Adamin äiti potee depressiota – no, hänen annetaan sentään piristyä kirjan loppua kohti. Tämä Adamin äiti suree auto-onnettomuudessa kuollutta miestään. Herää kysymys, eikö Adam yhtään ikävöinyt isäänsä, vai eikö se ollutkaan hänen isänsä? Päähenkilön Tessan paras tyttöystävä Zoey, teini-ikäinen, alkaa odottaa lasta pojalle, joka vain leikittelee tyttöjen kanssa. Aborttiasiaakin käydään läpi. Elämänmakuista vai? Tämän sivuraiteen loppu on kuitenkin kirjassa varsin auvoisa ja antaa Tessallekin voimia sairautensa keskellä.
Kaunista kirjassa on nuorten rakkauden kuvaus. Oikeastaan lähes ainoa kaunis asia kirjassa. Kirjan kieli on kyllä monin paikoin runollista, pidin siitä, mutta en siitä, että kuoleman jälkeinen aika oli kirjan mukaan vain kummitteluajatuksia ja matojen ruoaksi joutumista, tosin hyvin runollisesti ilmaistuna. Ja unet pelkkiä painajaisia.
Mitään syvällisempää kirjassa ei pohdita. Se tukee vain ajattelua "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme." En välittäisi lukea kirjaa toista kertaa.
- "Jenny Downham on 43-vuotias kahden lapsen yksinhuoltajaäiti. Hänen 22 kielelle käännetty esikoisteoksensa Ennen kuin kuolen on ollut kansainvälinen sensaatio." Otava
Otavan Seven-sarjaa, 2010, lähes 400-sivuinen pokkari. Hintaluokka C.
Otan osaa tyttäresi sairauden johdosta, toivottavasti hän on toipunut! Kirja on minulla lainassa kirjastossa, saa nähdä luenko - jotenkin sain arviostasi sellaisen kuvan, että kirja on vähän keponen.
VastaaPoistaPienen mökin emäntä, tyttäreni ei toipunut. Hänen hoitonsa kestivät kolme vuotta, mutta eivät tehonneet. Hoitovirheitä tehtiin toinen toisensa perään. Jasmine muutti 19-vuotiaana taivaaseen.
VastaaPoistaEn oikein tiedä, mitä keponen-sana tarkoittaa, mutta en itse kannata kirjan ajatusmaailmaa.
Olen todella pahoillani, Marja-Leena! Jaksamista sinulle.
VastaaPoistaKeposella tarkoitan kevyttä, siis ei kovin syvällisesti kirjoitettua kirjaa.
Pienen mökin emäntä, kiitos!
VastaaPoistaKeponen on minulle ihan uusi sana. :)