Taiteilijaelämää à la Henrik Tikkanen

Ti 7.2.2012

Flunssaisena ei oikein jaksa keskittyä tiiliskiviromaaneihin. Luettavan kirjan pitää myös olla sen verran mielenkiintoinen, että sen avulla oma kuumeinen tai muuten surkea olo ainakin jollakin tavoin jää taka-alalle, jollei jopa unohdu. Minulla on sairauslomaa torstaihin saakka, tänään ollaan jo voiton puolella eli ylihuomenna taas työmaalle.

Henrik Tikkasen pienoisromaani Yrjökatu vaikutti juuri sopivalta tähän mielentilaani. Selaan tavallisesti ensimmäiseksi, paljonko kirjassa on sivuja. Olen vapaaehtoiseti ja pakosta lukenut elämässäni niin paljon kirjoja, että katson kirjan ansioiksi kaksi asiaa: ei liikaa sivuja ja riittävän iso tekstikoko. Pienellä präntätty kirja = piilosivuja suhteettomasti enemmän kuin numerot näyttävät! ;D

Tietysti itse kirjan pitää sisällöltäänkin olla kiinnostava.

Kirjani Yrjökatu on painettu 1980, se on WSOY:n kirjoja, 2. painos, ruotsinkielinen alkuteos on nimeltään Georgsgatan. Sangen sujuva suomennos on Kyllikki Härkäpään. Sivuja on noin 140 ja tekstin pistekoko ehkä peräti 14, ainakin 12.
Kirja on kirjaston poistokirjoja, joten se on päällystetty läpinäkyvällä hieman kellastuneella muovilla, joka on selästä paikoin puhkikulunut. Muuten kyllä suht siisti muutamia lippusia ja leimoja lukuunottamatta. Joku on ehtinyt etulehdelle oman nimensäkin kirjoittamaan, mutta se oli sutattu piiloon. Ostin Yrjökadun pienen kirjapinon kylkiäisenä tutusta divarista, joten en tiedä, paljonko sen hinnaksi loppujen lopuksi jäi.

Kannessa on pienen pienenä yksi Tikkasen piirros, joista hänet paremmin tunnenkin kuin kirjoittamistaan kirjoista. Kansi on kokonaan mustavalkoinen. Typografia on Carl Henningin.

Yleensä en osta kirjaston poistokirjoja, jolleivat ne ole todella hyväkuntoisia tai sitten erittäin mielenkiintoisia ja harvoin vastaanosuvia. Tämä kirja oli seikkaillut kirjastosta divariin asti. En ole aikaisemmin lukenut Henrik Tikkaselta mitään, enkä nähnytkään hänen kirjojaan palkon missään, joten siksi se lähti divarista mukaan.

Yrjökatu on Tikkasen osoitetrilogian toiseksi viimeinen teos. Aikaisempia osia on kolme. Ne ovat erillisiä teoksia, joten niiden lukemisjärjestyksellä ei ole merkitystä, vaikka ne ovat elämäkerrallisia muistelmateoksia ja ilmestyneet kronologisessa järjestyksessä: Kulosaarentie 8 (1975), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977). Myöhemmin sarjassa ilmestyivät vielä Yrjökatu (1980) - siis tämä teos, jonka nyt luin – ja Henrikinkatu (1982).

Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa on perinteenä tunnustuskirjallisuus, jota nämä Tikkasen osoitekirjatkin edustavat.

Wikipediasta luin, että Tikkanen harrastaa ironiaa ja sarkasmia. Ilmeisesti Yrjönkadussa on sitten paljon noita piirteitä. Minusta Tikkasen teksti on jollakin tavalla myös humoristista, jotain mustan huumorin ja itseironian sekoitusta, jolla hän jotenkin korjaa pisteet kotiin ja saa asiat näyttämään hänen omalta kannaltaan ymmärrettäviltä, jopa myönteisiltä joskus. Kyllä hän melkoisesti kuitenkin ruoskii itseään. Sivustakatsojan silmin on todettava, että useimmiten ihan syystä. Voisi sanoa: nauraa pilkallisesti itselleen ja saa siten kuitenkin sympatiapisteitä lukijalta.

Tikkanen oli vuoden verran äitiäni vanhempi, syntyperäinen helsinkiläinen ja kuului suomenruotsalaiseen sivistyneistöön. Isä oli arkkitehti ja olympiamitalisti. Kirjassaan Tikkanen käyttää mainitsemistaan tunnetuista henkilöistä heidän oikeita nimiään. Presidentti on kirjassa kuitenkin pelkästään presidentti, koska tuolloin Suomessa oli vain yksi henkilö, joka oli presidentti. Tikkanen kertoo presidentin mieliinpainuvasta käynnistä näyttelyssään Amos Anderssonin museossa: Koko Yrjökatu oli silloin suljettu ja vartioitu aina Hotelli Torniin saakka.

Yrjönkatu on kirja, jonka voisin lukea joskus toisenkin kerran, jos se ei pohjimmiltaan olisi niin synkkä ja surullinen. Se on hyvin kirjoitettu, Tikkanen suomii itseään monin paikoin kovin sanoin ja vyöryttää jopa tyttärensä sairastumisen omaksi syykseen. Rakkautta vaimoonsa hän toistelee läpi kirjan kuin uskotellakseen sitä itselleen tai kirjansa kautta vaimolleen. Kirjan alussa selvinnyt vakava sairaus on läpi teoksen taustahaamuna lisäämässä ahdistuksen määrää jopa paikoin kestämättömäksi, vaikka Tikkanen kuittaakin kaiken hirtehishuumorilla.

Kannattaa lukea ainakin tämä sarjan osa.

Naiselle tämä kirja on yllättävä tirkistysreikä miehen sieluun. Kaikkea mies ei voi tässä kirjassakaan valehdella. Alkaa tosiaan tajuta, että miesten aivot selvästikin ovat yhtä pelkkää suoraa putkea naisten tippaleipäaivoihin verrattuna. ;)

Bernhard Schlink: Lukija

Kuva: Pokkarit.fi

Su 19.6.2011
Luin juuri loppuun erittäin voimakkailla tunteilla ladatun romaanin, Bernhard Schlinkin kirjan Lukija.
Siitä tehtyä elokuvaa en ole nähnyt, enkä myöskään seurannut kovin kiinteästi uusia kirjallisuusvirtauksia vuonna 1998, jolloin kirja ilmestyi Oili Suomisen kääntämänä ensimmäisen kerran suomeksi.  Kirja julkaistiin Saksassa jo 1995. Elokuvan Suomen ensi-ilta oli 27.3.2009. Kirja on saanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Varoitus: Älä lue eteenpäin, jos et halua tietää kirjan sisällöstä tarkemmin.

Koska olin välttynyt/välttänyt kaikkea etukäteisinformaatiota, aloitin kirjan lukemisen lähes vailla minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Olikin sitten aika shokki todeta kirjan heti aluksi kertovan koulupojan törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vanhempi jo 36-vuotias nainen ryhtyy 15 vuotiaan pojan kanssa jatkuvaan intiimiin suhteeseen. Nainen, Hanna, voisi olla pojan, Michael Bergin, äiti ja sellaisina he esiintyvätkin yöpyessään hotelleissa yhdessä tekemällään pyöräretkellä. Poika on seksuaalisuuden heräämisvaiheen herkimmässä kohdassa, nainen kietoo hänet sormensa ympärille, tyydyttää hänen avullaan seksuaaliset tarpeensa ja vähitellen poikakin oppii olemaan muutakin kuin objekti ja tavallaan rakastuu nuoruutensa viattomuudessa naiseen. Hän lukee Hannalle ääneen kirjoja toisensa jälkeen, muttei aavista, että tämä ei osaa lukea eikä kirjoittaa.
Suhde jatkuu jatkumistaan ja alkaa vähitellen pojan mielessä menettää jo merkitystään. Vihdoin poika on jo pääsemässä irti tästä omituisesta tilanteestaan ja alkaa katsella ikäisiään, koulutoveri Sophiekin alkaa kiinnostaa.  Silloin nainen yhtäkkiä katoaa ilman mitään selityksiä. Tästä alkaa pojan syyllisyys. Poika uskoo naisen, Hannan, lähteneen sen takia, että hän on alkanut yhä enemmän viihtyä uima-altaalla ikäistensä seurassa.

Naisen katoaminen muuttuu Michael Bergin ajatuksissa hylkäämiseksi ja aiheuttaa hänelle elinikäisen trauman. Sophiekaan ei voi enää auttaa häntä. Jossain vaiheessa hän käy läpi turtumuksen, jonka jälkeen kaikki muistot palaavat taas yhtä kipeitä.

Lakitieteen opiskelijana Michael näkee seuraavan kerran naisen vasta seitsemän vuotta myöhemmin seuraamassaan keskitysleirioikeudenkäynnissä. Ilmenee, että Hanna on toiminut juutalaisten keskitysleireillä vartijana. Ottaako Hanna sellaisia syitä päälleen, joita ei ole tehnyt, sillä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä. Hän saa elinkautisen, mutta ei kuitenkaan täysin poistu Michaelin mielestä, joka on äkkiä tajunnut Hannan luku- ja kirjoitustaidottomuuden. Kun Hanna saa elinkautisen, Michael ryhtyy vielä vuosia myöhemmin lukemaan kirjoja kasetille ja lähettää niitä Hannalle vankilaan kuunneltavaksi.

Kirjassa luodataan jonkin verran juutalaisvainoja ja keskitysleireillä tehtyä kansanmurhaa nuoremman sodanjälkeisen sukupolven näkökulmasta.

”Mitä voisivat muka sanoa lapsilleen vanhemmat, jotka olivat syyllistyneet natsien rikoksiin tai seuranneet niitä sivusta tai teeskennelleet tietämätöntä tai vuoden 1945 jälkeen sallineet rikollisten elää keskuudessaan tai jopa suhtautuneet heihin hyväksyvästi.”

Kirjailija on ehkä halunnut tuoda siihen inhimillistä katsantokantaa kertomalla vartijana toimineen naisen elämäntarinan nuoren pojan rakastajana.
Minulle tuo nainen kuitenkin tuossa kirjassa näyttäytyy paatuneena ja häikäilemättömänä yksilönä, joka ei säälinyt vallassaan olleita naisvankeja, vaan antoi heidän kuolla suljettuina palavaan kirkkoon ja pilasi vielä sodan jälkeen yhden lapsen, hyvin nuoren pojan tunne-elämän.

Michael Berg etsii koko ikänsä samanlaista naista kuin Hanna, avioliittokin epäonnistuu erilaiselta tuoksuvan naisen kanssa, hän ei löydä enää elämässään mitään todella kiinnostavaa, ei oikean hajuista naista. Hän ei löydä Hannaa.

Kirjan lopputapahtumat ovat ehkä odotettavissa. Hanna haisee vanhalta naiselta oltuaan 18 vuotta vankilassa, vartalokin on jo vanhan naisen vartalo. Mikään 54-vuotiaassa Hannassa ei enää kiehdo Michaelia, jota on pyydetty auttamaan Hannaa, joka on saanut armahduksen ja pääsee vapauteen.

Pohdinta Hannan persoonasta keskitysleirin vartijana ei oikein vakuuta, mutta nuoruuden rakkaus ja tunnelataus kirjassa on niin vaikuttava, että melko varmasti kirjailija on joutunut lapsuudessaan hyväksikäytön uhriksi. Lapsi tuskin pystyykään analysoimaan häntä hyväksi käyttävää ihmistä. Aikuisenakin hän varmasti katsoo asioita sormiensa läpi.

Surullinen kirja. Surullisia asioita täynnä. Vähän yli 224-sivuisena melko helppolukuinen ikävästä sisällöstään huolimatta. Herättää paljon ajatuksia. Oikeastaan luettuani kirjan olen hämmentynyt ja hieman vihainen, koska en ole koskaan katsonut hyvällä lapsiin kohdistuvaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Kun olen lukenut arvioita kirjasta ja elokuvasta, jossain on pulpahtanut esiin vihjaus kauniista rakkaustarinasta, mitä kirja ei tosiaan ole. Kirjan Hanna on Michaelin sairaus, kuten kirjan eräällä sivulla sanotaankin. Sitten nainen katoaa ja jättää lapseen elinikäisen trauman, josta hän ei toivu edes aikuiseksi vartuttuaan. Kirja tuskin on puolustuspuhe lasten hyväksikäytölle.

Katso myös
Bernhard Schlink Wikipediassa (englanniksi ja saksaksi)

Oikeustieteenprofessori, juristi ja kirjailija Bernhard Schlink alkoi kirjoittaa dekkareita 1980-luvulla.