Tämä kirja on Weilin & Göösin vuonna 1965 kustantama kovakantinen 242-sivuinen teos, jonka kansipaperin on suunnitellut Alfons Eder. Ranskankielestä sen on suomentanut Leena Leikkola.
Oikeastaan ensin vain selailin sitä, mutta jäinkin sitten lukemaan. Kiinnostuin, kun kirjan alkupuolella mainittiin monien nunnien tekevän väitöskirjoja: Esimerkiksi jonkin luostarin noin kahdesta sadasta nunnasta 50 oli tohtoreita! Aiheet kyllä ovat tosi kaukana minun maailmastani: jotain kirkolliskokouksiin yms. kirkkohistoriaan liittyvää. Kreikan, heprean ja latinan taitoa on useimmilla nunnilla varmasti riittämiin. Tämä kirja ei ole dokumentti, vaan fiktiota, mutta kai tosiasioitakin siinä sivutaan.
Luin jostain, että kirjoittaja oli epäonnisunut nunnana ja kirjoittanut sitten tämän kirjan, josta tuli menestys. Minä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut tästa kirjasta mitään. Netistä etsiessäni tietoja kyseisestä kirjailijasta löysin yllättävän sivuston, Susanna Itäkareen väitöskirjan vuodelta 2005 Emme ole enkeleitä (pdf), jossa on sivukaupalla juuri tästä Hurén kirjasta.
Luin sangen kiinnostuneena abbedissan kohtaloon liittyvistä kuvioista kirjan ensimmäiset lähes 200 sivua. Päähenkilöinä ovat abbedissan ikätoveri ja nuori sisar. Sitten yhtäkkiä aivan tyylistä poiketen kerrotaan tuon noviisin ja nunnan välimaastossa vielä eläneen nuoren sisaren rakastumisesta munkkiin, jota hän rientää salaa tapaamaan. Ei niin, etteikö se olisi sopinut juoneen, mutta tyylin muutos on outo. Kyllähän asian on tekstistä voinut aikaisemminkin lukea, mutta tuossa kohdassa tyyli vaihtuu liian erilaiseksi. Myös kirjan viimeiset muutamat kymmenet sivut menettävät siihen astisen jäntevyytensä, aivan kuin ne olisi kirjoittanut joku toinen. Abbedissassa tapahtuva muutoskin tuntuu kummalliselta, suorastaan epäuskottavalta. Samoin päähenkilöiden luonnekuvat saavat lopussa tunnistamattomia piirteitä. No, ehkä kaikki nunnien sitkeät rukoukset vaikuttavat lopputulokseen.
En tiedä, onko syy käännöksessä vai itse kirjan tekstissä, mutta paikoin saa vuoropuheluissa todella miettiä kuka sanoo mitäkin. Myös aika ajoin nimien vaihtelu vaikeuttaa muutenkin lukemista, kun mainitaan nunnat ja munkit milloin milläkin tavalla, joita ei tahdo aina muistaa. Välillä käytetään vain titteleitä tai mitä ne sitten ovatkaan, sellaisia kuin suurprioritar tai äiti vikaari, sitten taas vain prioritar, josta ei tiedä onko siis kysymyksessä tuo suurprioritar. Välillä vikaarilla ym. on nimikin jne. Tai puhutaan Dom Antoinesta ja jo seuraavassa lauseessa isä Grégoiresta ja sitten taas seuraavaksi isä Antoinesta tai Dom Grégoiresta ja sitten taas toisessa luvussa isä de Carennac ja ilmeisesti kysymys on koko ajan samasta munkista. Tavallisen lukijan, siis minut, tuollaiset nimien vivahteikkaat vaihtelut pistävät liian tiukalle. Haluaisin, että samassa luvussa käytettäisiin koko ajan henkilöistä yhtä ainutta nimeä. Mieluummin joka luvussa, siis koko kirjassa. Kun kirjan naisten nimien kohdalla toistuu sama tilanne, niin pää on pyörällä ja saa koko ajan ihmetellä, ketähän tässä tarkoitetaan.
Nunnaluostarien maailmaa tämä kirja avaa moneen suuntaan.
En ole lukenut tätä kirjaa, mutta nyt kiinnostuin. Olin Itäkareen väitöstilaisuudessa ja hänen väikkärin aiheeseen liittyvällä kurssillaan yliopistossa. Muistelin Itäkareen mielenkiintoista kurssia ja väitöskirjaa juuri lukiessani katoliseen Irlantiin sijoittuvaa ja pyhimys- ja selibaattiproblematiikkaa sivuavaa Riitta Jalosen romaania Todistaja Brigitin talossa.
VastaaPoistaMaria/Sinisen linnan kirjasto, Kaksi nunnaa on kirja, josta saa tietää paljon nunnaluostarien maailmasta, vaikka se ei varsinaisesti ehkä kirjana mikään suurteos olekaan. Jännää, että väitöskirja on Sinulle tuttu ja olet ollut Itäkareen luennoilla.
VastaaPoista